Saarnoja Janakkalassa

“Herrani Kristus, ylösnousemuksellasi olet voittanut ja tallannut jalkoihisi sen, mikä erottaa minut sinusta. Miksi pelkäisin ja kauhistuisin, miksi ei sydämeni olisi rohkea ja iloinen?” (Luther)

Hyvä kysymys, Luther. Miksi pelkäisin ja kauhistuisin? Pelkoon ja kauhuun ei tarvitse syitä hakea. Elämme monella tapaa pelottavia aikoja. Moni ei jaksa edes seurata enää uutisia. Pelkäämme sotaa. Sota jatkuu viidettä vuotta Ukrainassa, Lähi-Idän ruutitynnyrissä uusin pelon aihe on Yhdysvaltain ja Israelin hyökkäys Iraniin. Sota-aluksia on eksynyt Suomenkin ilmatilaan. Kaikki puhuvat vain aseista ja varustautumisesta. Ydinaseet, joiden toivoin jo olevan kylmän sodan historiallinen hullutus, ovat jälleen keskustelussa, eivätkä pelkästään kielteisesti. Moni laittaa jopa turvansa ydinasepelotteeseen, siis siihen että meidän turvanamme olisivat tosipaikan tullessa liittolaisten ydinaseet. Kuinka hulluksi maailma voi mennä? Niin että Luther, jos kysyt “miksi pelkäisin tai kauhistuisin”, niin syytä siihen on paljon. Niin oli varmasti sinunkin aikanasi. 1500-luvulla Eurooppa oli sekasorrossa ja monet muutkin kuin Martti Luther olivat varmoja, että maailmanlopppu on tullut.

“Herrani Kristus, ylösnousemuksellasi olet voittanut ja tallannut jalkoihisi sen, mikä erottaa minut sinusta. Miksi pelkäisin ja kauhistuisin, miksi ei sydämeni olisi rohkea ja iloinen?”

On meillä muitakin pelon aiheita. Yksi pelon aihe on sillä tavalla pelottava, että minua pelottaa, olemmeko unohtaneet sen. Me tuhoamme ympäristöä kiihtyvää vauhtia. Olemme välillä ottaneet edistysaskelia kestävämmän kehityksen suuntaan, mutta nyt olemme huolissamme vain bensan hinnasta, vaikka meidän pitäisi pyrkiä eroon fossiilisista polttoaineista. Olemme huolissamme taloudesta. Meidän pitäisi kuulemma kuluttaa enemmän, vaikka maapallon kannalta meidän tulisi kuluttaa vähemmän. Suomalaisten ylikulutuspäivä oli 1. huhtikuuta. Eli olemme jo kuluttaneet osamme tämän vuoden luonnonvaroista. Maailman Luonnon Säätiön mukaan ylikulutuksen lopettaminen ei tarkoita hyvinvoinnista luopumista, vaan sen turvaamista. Jatkamalla luonnonvarojen ylikulutusta etenemme nopeasti kohti yhä vaarallisempaa ilmastoa ja ekosysteemien heikkenemistä, jopa romahdusta.  

Minua pelottaa myös se, että nuoriso on tällä hetkellä lamaantunutta ja näköalatonta. Meidän maamme ja maailmamme tulevaisuus on nuorissa. Nuorten pitäisi olla innokkaita, rohkeita, radikaaleja ja heidän tulisi uusilla ideoillaan herättää närkästystä meissä vanhemmissa. Nuorten pitäisi nähdä tulevaisuus valoisana: ehkä lapsellisesti, ehkä idealistisesti, mutta kuitenkin. Nyt kuulemme, että nuorten usko tulevaisuuteen on romahtanut. Vain 17 prosenttia (joka 6:s) nuorista suhtautuu optimistisesti maailman tulevaisuuteen. Yli puolet kokee toivottomuutta tulevaisuuden suhteen – kauhea luku! Syynä toivottomuuteen on synkän maailmantilanteen lisäksi yhteiskunnan kovat arvot, pahentunut työttömyys ja kova kilpailu koulutuspaikoista. Monen nuoren herkkä mieli ei kestä tätä.

Voisin jatkaa tätä kauheuksien luetteloa, mutta riittäköön tämä tällä kertaa. Tällaisessa maailmassa kaikuu pääsiäisen sanoma. Tämän kaiken keskellä saamme toistaa nämä sanat sydämellemme:

 “Herrani Kristus, ylösnousemuksellasi olet voittanut ja tallannut jalkoihisi sen, mikä erottaa minut sinusta. Miksi pelkäisin ja kauhistuisin, miksi ei sydämeni olisi rohkea ja iloinen?”

200-luvulta peräisin oleva Hippolytos Roomalaisen pääsiäisrukous tuo meille viestin: “Sinä Jeesus olet säästänyt meidät rajattomalta tuholta, olet levittänyt isänkätesi, olet antanut meille siipiesi suojan, olet vuodattanut maan päälle Jumalan veren vahvistaaksesi liittosi niiden kanssa joita rakastat. Olet kääntänyt vihan pois ja antanut meille sovituksen Jumalan sydämeltä saakka.”

Kun Hippolytos puhuu rajattomasta tuhosta, vasta meidän aikamme ihminen ymmärtää täysin mitä se tarkoittaa. Jeesus on pelastanut meidät siitä. Tarkoittaako se sitä, että me voimme rauhassa tuhota tämän maapallon, kyllä Jumala antaa meille toisen, sanotaanhan Raamatussa että hän luo uuden taivaan ja uuden maan? Ei. Pääsiäisyön messu kaikkine rukouksineen, virsineen ja teksteineen, kaikki liturginen toiminta jota tähän jumalanpalvelukseen sisältyy, Herran Pyhä Ehtoollinen, on tarkoitettu virittämään meidät uudelle taajuudelle, avaamaan uuden toivon ja tekemään meistä rohkeita ihmisiä, jotka elävät hyvyyden puolesta, vaikka kuinka lapsellisesti, vaikka kuinka kompuroiden, vaikka kuinka keskeneräisesti.

“Ei kenenkään enää tarvitse surra köyhyyttään, taivasten valtakunta on kaikille avoin; ei kenenkään enää tarvitse itkeä syntejään, anteeksiantamuksen valo on noussut haudasta; ei kenenkään enää tarvitse pelätä kuolemaa, Herran kuolema on tehnyt kaikista vapaat.”

Yksi aikamme suurista vitsauksista on yksinäisyys. Yksinäisyys tekee ihmiselle fyysisesti kipeää. Pääsiäisrukous puhuttelee Kristusta näin: “Oi sinä yksinäinen yksinäisten joukossa ja sinä kaikki kaikissa. Oi rajaton ilo, kutsu kaikille. Hän on murtanut rikki kuoleman kalterit. Oi Jumalan pääsiäinen, Valtava hääsali on täynnä vieraita, kaikilla häävaatteet, ei ketään ole jätetty ulkopuolelle.”

Kun mietimme omaa kuolemaamme, meistä kukaan ei pääse pakoon perimmäistä yksinäisyyttämme. Mutta yksinäisyydessämme on läsnä Toinen, kuoleman voittaja, joka sanoo: Minä olen teidän kanssanne kaikki päivät maailman loppuun asti. Hippolytoksen pääsiäisrukous julistaa: “Ja laulut ovat palanneet takaisin maan päälle.” Niinpä voimme iloisin mielin rukoilla Lutherin kanssa

“Herrani Kristus, ylösnousemuksellasi olet voittanut ja tallannut jalkoihisi sen, mikä erottaa minut sinusta. Miksi pelkäisin ja kauhistuisin, miksi ei sydämeni olisi rohkea ja iloinen?”

Joh. 13:1–15

Pääsiäisjuhla oli jo tulossa, ja Jeesus tiesi, että oli tullut se hetki, jolloin hänen oli määrä siirtyä tästä maailmasta Isän luo. Hän oli rakastanut omiaan, jotka olivat tässä maailmassa, ja hän osoitti heille täydellistä rakkautta loppuun asti.

He olivat kokoontuneet aterialle, ja Paholainen oli jo pannut Juudaksen, Simon Iskariotin pojan, sydämeen ajatuksen, että tämä kavaltaisi Jeesuksen. Jeesus tiesi, että Isä oli antanut kaiken hänen valtaansa ja että hän oli tullut Jumalan luota ja oli nyt palaamassa hänen luokseen. Niinpä hän nousi aterialta, riisui viittansa ja kietoi vyötäisilleen pellavaliinan. Sitten hän kaatoi vettä pesuastiaan, rupesi pesemään opetuslasten jalkoja ja kuivasi ne vyötäisillään olevalla liinalla.

Kun Jeesus tuli Simon Pietarin kohdalle, tämä sanoi: ”Herra, sinäkö peset minun jalkani?” Jeesus vastasi: ”Tätä, minkä nyt teen, sinä et vielä käsitä, mutta myöhemmin sinä sen ymmärrät.” Pietari sanoi hänelle: ”Sinä et ikinä saa pestä minun jalkojani!” Jeesus vastasi: ”Jos minä en pese sinua, ei sinulla ole sijaa minun luonani.” Silloin Simon Pietari sanoi: ”Herra, älä pese vain jalkojani, pese myös kädet ja pää.” Tähän Jeesus vastasi: ”Se, joka on kylpenyt, ei tarvitse pesua, hän on jo puhdas. Ja te olette puhtaita, ette kuitenkaan kaikki.” Jeesus tiesi, kuka hänet kavaltaisi, ja siksi hän sanoi, etteivät he kaikki olleet puhtaita.

Pestyään heidän jalkansa Jeesus puki viitan ylleen ja asettui taas aterialle. Hän sanoi heille:”Ymmärrättekö te, mitä teille tein? Te puhuttelette minua opettajaksi ja herraksi, ja oikein teette: sehän minä olen. Jos nyt minä, teidän herranne ja opettajanne, olen pessyt teidän jalkanne, tulee myös teidän pestä toistenne jalat. Minä annoin teille esimerkin, jotta tekisitte saman minkä minä tein teille.”

Johanneksen evankeliumi kertoo, että Jeesus tiesi, että oli tullut aika, jolloin hänen oli määrä siirtyä tästä maailmasta Isän luo. Hän tiesi, että hänen tehtävänsä maailmassa oli täyttymässä. Ollaan tilanteessa, jossa Jeesuksen on viimeisen kerran kerrottava kuka hän on ja mitä hänen seuraamisensa merkitsee. Se että hän pesee opetuslastensa jalat ei ole Johanneksen evankeliumissa vain yksi hänen monien opetustensa joukossa, vaan Jeesuksen opetuksen huipennus ja tiivistelmä. Se on ainoa kerta evankeliumeissa, kun Jeesus nimenomaan sanoo antavansa mallisuorituksen (kreikaksi hypodeigma), jota meidän tulee jäljitellä. Hän ei käske meitä kävelemään vetten päällä eikä ruokkimaan viittätuhatta ihmistä viidellä leivällä ja kahdella kalalla. Mutta hän käskee meitä pesemään toistemme jalkoja.

Miten tätä käskyä noudatetaan? Ortodoksisessa kirkossa piispa pesee ihan kirjaimellisesti alaisinaan olevien pappien jalat kiirastorstain liturgiassa. Samanlaista liturgista jalkojen pesua noudatetaan joissakin muissakin kirkoissa. Se on kaunis tapa, mutta on varmasti lupa ajatella, että Jeesus antaa ymmärtää nämä sanat vertauskuvallisesti ja laajemmin. Jeesuksen antama esimerkki ei toteudu niin, että kerran vuodessa toimitetaan jalkojen pesu. Sen on tarkoitus osoittaa asennoitumistamme toisiin koko ajan.  

“Te puhuttelette minua opettajaksi ja herraksi, ja oikein teette: sehän minä olen”, sanoo Jeesus. Jeesus ei teeskentele vaatimattomuutta. Hän tunnustaa olevansa Opettaja ja Herra – isolla kirjaimella, ei mikä tahansa opettaja tai herra. Hänen tarkoituksensa on näyttää, miten toimii todellinen opettaja ja korkein Herra. Ja esimerkki on hätkähdyttävä, suorastaan räikeä. Jalkojen pesu oli orjan tehtävä. Lisäksi se oli vielä sellainen orjan tehtävä, jota ei saanut antaa omaan kansaan kuuluvalle eli juutalaiselle orjalle, vaan se oli pakanakansaan kuuluvan orjan tehtävä. Ja tämän Jeesus ottaa tehtäväkseen. Evankelista oikein alleviivaa Jeesuksen toiminnan määrätietoisuutta kuvaillen tilanteen yksityiskohtaisesti: “Hän nousi aterialta, riisui viittansa ja kietoi vyötäisilleen pellavaliinan. Sitten hän kaatoi vettä pesuastiaan, rupesi pesemään opetuslasten jalkoja ja kuivasi ne vyötäisillään olevalla liinalla.”

Markuksen evankeliumissa Jeesus opettaa: “Tehän tiedätte, että ne jotka ovat hallitsevinaan kansoja ja olevinaan suurmiehiä, ovat olkeasti pelkkiä alistajia. Niin ei saa olla teidän keskuudessanne. Jos joku teistä tahtoo tulla suureksi, hänen on oltava toisten palvelija.” Tämä on päinvastainen opetus johtajuudesta kuin mitä näemme tässä maailmassa. Me etsimme karismaattista ja määrätietoista johtajaa, joka kertoo meille, mitä pitää tehdä. Vahvan johtajan kaipuu näkyy tässä maailmassa kohtalokkaalla tavalla. Niin idässä kuin lännessä on vahvoja johtajia, jotka osoittavat valtaansa tekemällä juuri niin kuin tahtovat. He eivät kuuntele edes omia neuvonantajiaan vaan haluavat osoittaa johtajuutta toimimalla oman päänsä mukaan. Tunnettu johtamistaidon opettaja Peter Drucker kirjoitti, että maailmassa tuskin on ollut karismaattisempaa johtajakolmikkoa kuin Hitler, Stalin ja Mao. Ja miten paljon pahaa he saivatkaan aikaan! Valitettavasti narsistisia persoonallisuuksia valikoituu johtajaksi, koska monien mielestä narsistiset piirteet (häikäilemättömyys, itsevarmuus, anteeksipyytämättömyys) ovat hyviä johtajaominaisuuksia.

Kuitenkin myös johtamista työkseen tutkivat ihmiset ovat huomanneet, että palveleva johtaminen on toimiva ajatus tämän päivän työelämässä. Johtajiksi pitäisi palkata sellaisia ihmisiä, jotka haluavat auttaa muita kasvamaan ja onnistumaan. Tällaista johtajaa motivoi halu palvella, ei oman uran edistäminen. Palvelevasta johtajuudesta puhuvat muutkin kuin Jeesus. Johtaminen on palvelutehtävä, sanoo tutkimusprofessori Jari Hakanen Työterveyslaitokselta. Palvelevan johtajan ominaisuuksia ovat aitous, nöyryys, rohkeus, läsnäolo ja kyky antaa anteeksi. Hakasen mukaan aitous tarkoittaa sitä, ettei ammatillinen rooli peitä alleen sitä, millainen ihminen oikeasti on. Rohkeus on sitä, että johtajalla on varaa myöntää heikkoutensa ja sen, ettei hän tiedä. Nöyryys taas lähtee siitä, että esihenkilö tuntee vahvuutensa ja puutteensa. Hän osaa arvostaa ja johtaa myös niitä työntekijöitä, jotka ovat häntä taitavampia. Hänelle ei tuota ongelmaa antaa heidän loistaa. Palveleva johtaja ei kanna kaunaa tai ole kostonhimoinen. Kyky antaa anteeksi ei ole pehmeyttä, vaan se rakentaa luottamusta. Ihmiset uskaltavat silloin ottaa riskejä. Arvostuksen osoittamista ei pidä pihdata.

Pietari ei ymmärtänyt, mitä Jeesus oikein teki. Jeesus oli hänen Herransa ja Mestarinsa. Ei käynyt päinsä, että Herra otti hoitaakseen orjan tehtävän. Jeesus suhtautui Pietariin kärsivällisesti. “Pietari, sinä et nyt ymmärrä tätä, mutta usko pois, näin pitää tehdä.” Pietari, joka oli persoonallisuudeltaan äärilaidasta toiseen heittelehtivä koleerikko, sanoi, että hyvä on, pese sitten kädet ja pääkin. Ja Jeesus vastasi kärsivällisesti, että jalkojen pesu riittää. Tämän voi ymmärtää vertauskuvallisesti niin, että kaste toimitetaan ihmiselle vain kerran. Kasteessa syntimme on pesty pois. Me uskomme sen, eikä meitä tarvitse enää kastaa uudestaan, vaikka kuinka tuntisimme olevamme likaisia. Kaste on ja pysyy. Tarvitaan vain jalkojen pesua, joka voi kuvata päivittäistä rippiä, synnin tunnustamista ja anteeksiannon kuulemista.

Tätä jalkojen pesua, alentumista palvelijaksi toistemme edessä, meidän siis pitää toteuttaa päivästä päivään. Kuuntele tarkasti: alentumista, ei alentamista. Et voi sanoa toiselle että sinun pitää olla nöyrä ja suostua palvelijaksi. Vain itseään voi käskeä nöyryyteen ja sitä voi opettaa toisille vain oman esimerkkinsä kautta.

Pietarin ohella päivän evankeliumissa nousee esiin toisen apostolin hahmo: Juudas Iskariot. Hänen kohtalonsa on pääsiäisenä kaikkein järkyttävin. Jeesusta pilkataan ja hänet ristiinnaulitaan ja hän kuolee hyljättynä. Mutta hän nousee kuolleista ja selviytyy voiton sankarina. Pietari kokee elämänsä mustimman hetken, kun hän pelkuruudessaan kieltää tuntevansa Jeesusta. Mutta hänkin saa anteeksi ja voi alkaa alusta. Juudas sen sijaan on ainoa, jonka tie kulkee pimeyteen eikä tule sieltä takaisin. Olisiko Juudas voinut saada anteeksi? Emme saa koskaan tietää.

Evankelista Johannes ei kerro ehtoollisen asettamisesta. Mutta hän kertoo viimeisen aterian istumajärjestyksestä jotain merkille pantavaa. Viimeisellä aterialla istuttiin todennäköisesti U:n muotoisen pöydän ääressä. Istumajärjestys on samalla arvojärjestys. U:n oikeassa sakarassa on kunniapaikka, jolla istuu aterian kunniavieras. Välittömästi hänen vieressään istuu aterian isäntä. Hänen toisella puolellaan istuu seuraavaksi tärkein henkilö, niin että U:n vasemmassa sakarassa, oven lähellä, istuu arvossa alin henkilö. Tämä käytäntö tekee ymmärrettäväksi Jeesuksen opetuksen:

Kun sinut on kutsuttu pitoihin, älä asetu kunniapaikalle. Joku vieraista saattaa olla sinua arvokkaampi, ja isäntä, joka on teidät molemmat kutsunut, tulee sanomaan sinulle: ’Anna tämä paikka hänelle.’ Silloin joudut nolona siirtymään viimeiselle sijalle.

 Ei — kun sinut kutsutaan, valitse pöydässä kaikkein vaatimattomin paikka. Silloin isäntä tulee ja sanoo sinulle: ’Ystäväni, siirry tänne lähemmäksi’, ja sinä saat suuren kunnian kaikkien vieraiden nähden. (Luuk 14:8-10)

Jos ateria oli juutalaisten pääsiäisateria, pöytään oli katettu jokaista kolmea ruokailijaa kohti yksi astia, johon ruokailija saattoi kastaa leipää. Ruokailijat istuivat puolittain lepäävässä asennossa niin, että jokainen saattoi helposti nojata vierustoveriin. Jeesus oli tällä aterialla isäntänä. Huomaatko millä paikalla muut istuivat. Luen evankelista Johanneksen kertomuksen:

Järkyttyneenä Jeesus sanoi heille: »Totisesti, totisesti: yksi teistä kavaltaa minut.» Opetuslapset katsoivat toisiaan ymmällään, tietämättä, ketä hän tarkoitti.

Yksi opetuslapsista, se joka oli Jeesukselle rakkain, oli aterialla hänen vieressään. Simon Pietari nyökkäsi hänelle, että hän kysyisi Jeesukselta, ketä tämä tarkoitti. Opetuslapsi nojautui taaksepäin, Jeesuksen rintaa vasten, ja kysyi: »Herra, kuka se on?» Jeesus vastasi: »Se, jolle annan tämän leivänpalan.» Sitten hän kastoi palan ja antoi sen Juudakselle, Simon Iskariotin pojalle.

Huomaatko? Juudas oli kunniavieraan paikalla. Hän oli todella Jeesukselle rakas. Jos mietit, oletko kelvollinen tulemaan tälle aterialle, jossa Jeesus haluaa kohdata sinut, muista, että ensimmäisellä ehtoollisella paikalla oli Pietari, joka kielsi Jeesuksen, Tuomas, joka epäili hänen ylösnousemustaan ja kunniavieraana Juudas, joka kavalsi hänet.

Evankeliumista Markuksen mukaan, luvusta 2

Jeesus meni taas Kapernaumiin. Kun ihmiset kuulivat hänen olevan kotona, väkeä tuli koolle niin paljon, etteivät kaikki mahtuneet edes oven edustalle. Jeesus julisti heille sanaa. Hänen luokseen oltiin tuomassa halvaantunutta. Sairasta kantamassa oli neljä miestä, jotka eivät tungoksessa kuitenkaan päässeet tuomaan häntä Jeesuksen eteen. Silloin he purkivat katon siltä kohden, missä Jeesus oli, ja aukon tehtyään laskivat siitä alas vuodematon, jolla halvaantunut makasi. Kun Jeesus näki heidän uskonsa, hän sanoi halvaantuneelle: ”Poikani, sinun syntisi annetaan anteeksi.”

Mutta siellä istui myös muutamia lainopettajia, ja he sanoivat itsekseen: ”Miten hän tuolla tavalla puhuu? Hän herjaa Jumalaa. Kuka muu kuin Jumala voi antaa syntejä anteeksi?” Jeesus tunsi heti hengessään, mitä he ajattelivat, ja sanoi heille: ”Kuinka te tuollaista ajattelette? Kumpi on helpompaa, sanoa halvaantuneelle: ’Sinun syntisi annetaan anteeksi’, vai sanoa: ’Nouse, ota vuoteesi ja kävele’? Mutta jotta te tietäisitte, että Ihmisen Pojalla on valta antaa maan päällä syntejä anteeksi” – hän puhui nyt halvaantuneelle – ”nouse, ota vuoteesi ja mene kotiisi.” Silloin mies heti nousi, otti vuoteensa ja käveli pois kaikkien nähden. Kaikki olivat tästä hämmästyksissään, ylistivät Jumalaa ja sanoivat: ”Tällaista emme ole ikinä nähneet.”

Kenen usko oli vahvin juuri kuulemassasi evankeliumissa? Tämä kertomus on niin monipuolinen ja eloisa, että tekee mieli alkaa kuvitella itsensä tekstiin, sisälle kertomukseen. Kuvitellaanpa siis… Olet Kapernaumissa, 2000 vuotta sitten. Todennäköisesti olet Simonin ja Andreaksen kotona, sillä tekstissä sanotaan, että Jeesus oli kotona. Vähän aiemmin Jeesus oli samassa kodissa parantanut Simonin anopin. Oletko sisällä talossa, siellä missä Jeesuskin oli? Vai oven suussa kurkkimassa sisään? Siellä oli tungosta, koska porukkaa oli niin paljon. Miten porukkaa oli niin paljon? Markuksen evankeliumin mukaan Jeesus oli tähän mennessä saanut kasteen Johannekselta ja ollut 40 päivää autiomaassa. Galilean järven rannalta hän oli poiminut mukaansa ensimmäiset opetuslapset Simonin ja Andreaksen sekä Sebedeuksen pojat Johanneksen ja Jaakobin. Hän oli opettanut Kapernaumin synagogassa sapattina ja paransi siellä saastaisen hengen vallassa olleen miehen – hänen opetustaan ja parantamistaan ihmeteltiin ja siitä hänen maineensa alkoi levitä. Tämän synagoga-tapauksen jälkeen Jeesus paransi vielä Simonin kuumeisen anopin ja sen jälkeen sana kiiri ja kaupungin kaikki sairaat ja pahojen henkien valtaamat tuotiin Jeesuksen luokse, sille samaiselle talolle, jossa hän nyt tämän sunnuntain tekstissä on. Sitten Jeesus lähti oppilaineen Kapernaumista ja kierteli ympäri Galileaa, opetti synagogissa, karkotti pahoja henkiä ja paransi ihmisiä. Hänestä tuli kuuluisa Galileassa.

Ja nyt olet siis Simonin talolla kuuntelemassa Jeesusta. Innolla, mitä luultavimmin, positiivisesti hänestä kiinnostuneina. Sisällä tai oven suussa, ehkä ikkunassa kurkkimassa tai pihassa kauempana. Tai olisitko fariseus, joka on myös paikalla? Fariseukset kiinnostuivat Jeesuksesta myös, ehkäpä enimmäkseen siksi, koska Jeesus oli rikkonut sapattimääräyksiä, mutta osa fariseuksista saattoi hyvinkin olla vilpittömästi kiinnostuneita, salaa tietenkin. Sellainen oli Johanneksen evankeliumin mukaan Nikodemos, joka yön pimeinä tunteina tuli kyselemään Jeesukselta Jumalan valtakunnasta. Nikodemos vetosi suureen neuvostoon, että se ei tuomitsisi Jeesusta kuulematta tätä. Nikodemos myös auttoi Jeesuksen hautaamisessa.  

Tai oletko sitä porukkaa, joka uskoi tässä vaiheessa Jeesukseen niin paljon, että raahasi halvaantuneen ystävänsä katolle, purki siitä osan ja laski miehen Jeesuksen luokse sisään tungoksen keskelle? Vai oletko sinä se halvaantunut mies?

Siinä olivat kaikki tilanteen henkilöt. Kenen usko oli vahvin, oli alun kysymys. Tekisi mieli vastata, että niiden, jotka toivat halvaantuneen Jeesuksen luokse. Sillä kun Jeesus näki heidän uskonsa, hän sanoi halvaantuneelle: ”poikani, sinun syntisi annetaan anteeksi”. Tästä tulee väkisin mieleen se, kuinka pieni lapsi tuodaan kasteelle, ja paikalla olevat kummit ja muut tunnustavat uskon kastemaljan äärellä. Kuitenkin kastettavalle Jeesus ikään kuin sanoo nuo sanat ”lapseni, sinun syntisi annetaan anteeksi”. Joten ihmisen uskon vahvuudesta puhuminen onkin hankalaa, ehkä turhaa jopa. Kukaan ei sitä voi arvioida. Tärkeämpää kuin ihmisen uskon vahvuus, on Jeesus, uskon kohde.

Tässä kertomuksessa on monenlaisia esimerkkejä uskosta – kaikki uskot ovat tuoneet ihmisen Jeesuksen luokse. Uteliaat, kiinnostuneet, innostuneet paikalle rynnistäneet ihmiset, heidän joukossaan varmaan myös epäilijöitä (”kukahan tuokin Jeesus luulee olevansa, en usko ennen kuin näen, enkä ehkä sittenkään”) Sitten kertomuksessa on myös fariseukset. Sitten ne luottavaiset ja vakuuttuneet kantajat. Ja halvaantunut – ehkä ihan passiivinen, kannettu vain paikalle. Ehkä nuo kaikki paikalla olleet ihmiset ovatkin peili meille, uskon peili. Ehkä on väärin kysyä, kuka uskoi ja kuka ei, ja laittaa itsensä sitten jonkun heistä paikalle. Nimittäin olisiko kuitenkin niin, että heistä kaikki löytyvät yhden ihmisen sisältä? Kyllä!

On tärkeätä, että muistamme, että uskoon kuuluu myös epäily. Raamatussa on oikein nimikin tällaiselle puolelle meissä – epäilevä Tuomas! Joka hänkin pian oli polvillaan maassa ylistämässä Jumalaa. Jonain päivänä saatan sanoa, että ”en kyllä usko tätä millään” ja seuraavana päivänä olen ulkona yöllä tähtitaivaan alla ihmettelemässä Jumalan suuruutta ja armoa. Taivaan tähdet voivat yhtenä päivänä vahvistaa uskoa, se voi olla sellainen Abraham-hetki, kun seisot ja katsot taivaisiin – koitat laskea tähtiä, mutta luovutat ja toteat ”sinä Jumala olet minun kanssani”. Tai tähdet voi saada sinut tuntemaan itsesi niin pieneksi, ettei missään ole mitään mieltä ja kysyt onko siellä missään ketään, joka kuulee tai välittää. Silloin on tärkeää, että ympärillä on niitä tämän päivän evankeliumin ”kantajia”, jotka uskovat sinunkin puolestasi, tukevat sinua vaikeina aikoina. Yhteisössä on voimaa, sen on varmaan huomannut tyypit siellä nuorten aikuisten leirillä, ihanaa kun olette tulleet tänään tänne messuun! Mikä onkaan parempaa kuin paikka, jossa voi kysellä uskosta, puhua siitä, puhua vaikeistakin asioista ja huomata, että muutkin kyselevät! Ja jos sinulla ei ole sellaista porukkaa lähettyvillä, kuin leirin yhteisö, niin tule silloin kirkkoon. Kuuntele, kun ihmiset ympärilläsi lausuvat uskontunnustuksen – he ovat silloin sinun kantajiasi Jeesuksen luokse. Yhteen ääneen lausuttu vuosituhansien paineen kestänyt uskontunnustus kannattelee.

Tämän sunnuntain otsikko on usko ja epäusko, ne ovat kuin ne kaksi hahmoa, toinen toisella olkapäällä ja toinen toisella. Eikä sen tarvitse olla hassu vitsi tai kauhisteltava asia, se on arkinen totuus. Se on ok, niin kauan kuin et tunne harhailevasi pelkästään epäuskon kanssa tässä maailmassa. Pimeinä hetkinä ajattele Jeesuksen sanoja, jotka luetaan kasteen hetkellä, kastekynttilää sytytettäessä: ”Minä olen maailman valo, joka seuraa minua, ei kulje pimeässä, vaan hänellä on elämän valo.” Jeesus sanoo sinulle ”seuraa minua”, niin kuin 2000 vuotta sitten opetuslapsilleen Galilean järven rannalla tai roomalaisen veronkeräysaseman edessä. Sille matkalle ei tarvitse lähteä valmiina, eikä sillä matkalla varmaan koskaan tule valmista – taivaassa sitten. Mutta onneksi taivaasta voi saada esimakua jo täällä maan päällä ehtoollispöydässä.

Matt. 18:1–6.10

Opetuslapset tulivat Jeesuksen luo ja kysyivät: ”Kuka on suurin taivasten valtakunnassa?”

Silloin Jeesus kutsui luokseen lapsen, asetti hänet heidän keskelleen ja sanoi:

”Totisesti: ellette käänny ja tule lasten kaltaisiksi, te ette pääse taivasten valtakuntaan. Se, joka nöyrtyy tämän lapsen kaltaiseksi, on suurin taivasten valtakunnassa. Ja joka minun nimessäni ottaa luokseen yhdenkin tällaisen lapsen, se ottaa luokseen minut. Mutta jos joku johdattaa lankeemukseen yhdenkin näistä vähäisistä, jotka uskovat minuun, hänelle olisi parempi, että hänen kaulaansa pantaisiin myllynkivi ja hänet upotettaisiin meren syvyyteen.    Katsokaa, ettette halveksi yhtäkään näistä vähäisistä. Sillä minä sanon teille: heidän enkelinsä saavat taivaissa joka hetki katsella minun taivaallisen Isäni kasvoja.”

Enkelit trendaavat

Tutkimuksien mukaan lähes puolet suomalaisista uskoo, että on olemassa enkeleitä. Mielenkiintoista on se, että Jumalaan sanoo uskovansa noin kolmannes (ainakin kristinuskon opettamaan Jumalaan). Vaikka otettaisiin mukaan nekin, jotka uskovat Jumalaan jollain muulla tavalla, tosiasia on, että enkeleihin uskotaan enemmän kuin Jumalaan! Tilanne on mielestäni erikoinen, sillä sanalla “enkeli” ei ole mitään mieltä, ellei usko Jumalaan. Enkeli, angelos, tarkoittaa lähettilästä. Minkä lähettiläs enkeli sitten olisi, jos ei ole mitään Jumalaa?

Enkeleihin uskovat muutkin kuin kristityt. Tietysti juutalaiset ja muslimit uskovat enkeleihin, sillä Vanha testamentti kertoo enkeleistä, ja islamilaisen perimätiedon mukaan itse arkkienkeli Gabriel antoi Koraanin Mohammedille. Mutta myös hindulaisuudessa ja muissa idän uskonnoissa tunnetaan enkelin kaltaisia olentoja. Eikä tässä vielä kaikki: kokemuksia enkeleistä kertovat myös sellaiset ihmiset, jotka eivät tunnusta mitään uskontoa!

Meidän aikanamme on tarjolla myös enkelikouluja ja enkeliterapiaa. Niitä halukkaat löytävät netistä. Ne, jotka pitävät enkeleihin liittyviä kursseja maksua vastaan, eivät yleensä kerro olevansa sitoutuneita mihinkään uskontoon. Enkeleihin on siis todellakin mahdollista uskoa uskomatta Jumalaan. Tällainen puhe enkeleistä on epäilemättä hyvään pyrkivää ja myönteistä, eikä sinänsä kristinuskon vastaista. On kuitenkin hyvä palauttaa mieleen, mitä kristinusko opettaa enkeleistä.

Kristillinen enkelioppi

Joku saattaa kysyä, mitä hyötyä meidän on pohtia näkymättömien henkiolentojen olemusta, kun elämässä on oikeitakin ongelmia. Mutta Jeesus sanoo, että enkelit saavat joka hetki katsella Taivaallisen Isän kasvoja. Jos on olemassa tällaisia olentoja, jotka katselevat jatkuvasti Jumalaa kasvoista kasvoihin, meidän kannattaa ottaa heistä oppia, sillä meidänkin on tarkoitus eräänä päivänä pystyä samaan. Sanoohan apostoli: “Nyt katselemme vielä kuin kuvastimesta, kuin arvoitusta, mutta silloin näemme kasvoista kasvoihin” ja toinen apostoli kirjoittaa:”Rakkaat ystävät, jo nyt me olemme Jumalan lapsia, mutta vielä ei ole käynyt ilmi, mitä meistä tulee. Sen me tiedämme, että kun se käy ilmi, meistä tulee hänen kaltaisiaan, sillä me saamme nähdä hänet sellaisena kuin hän on.” Me voimme siis ottaa oppia enkeleistä.

Heprealaiskirjeen mukaan enkelit ovat palvelevia henkiä, joita lähetetään palvelemaan niitä, jotka saavat osakseen autuuden. Ensimmäinen tärkeä kohta kristillisessä enkeliopissa on se, että enkeli ei ole Jumala tai jonkinlainen jumalolento, jota pitäisi palvoa tai rukoilla. Enkeli on luotu olento niin kuin ihmisetkin. Uskontunnustuksessa enkelit ovat mukana siinä kohtaa kun sanomme: uskon kaiken näkyvän ja näkymättömän Luojaan. Enkeli on Jumalan lähettiläs ja hänen tehtävänsä on palvella meitä ihmisiä.

Raamatussa enkelit ovat mukana monissa tapahtumissa, ihan keskeisimmissäkin. Se on enkeli, joka sulkee paratiisin portin, jonka välityksellä Mooses saa lain, Päivän virsi mainitsee myös sen, että enkeli johti Lootin pois Sodomasta, suojeli Danielia leijonien luolassa ja pelasti Pietarin vankilasta. Enkelien joukko laulaa Jeesuksen syntyessä: kunnia olkoon Jumalalle korkeuksissa. Enkeli kertoo Jeesuksen haudalla: hän ei ole enää täällä. Ja kerran Herra on tuleva takaisin kaikkien enkeliensä kanssa.

Kristityt uskovat, että enkelit ympäröivät ihmiselämää sen alusta loppuun asti. Jokaisella on suojelusenkelinsä, joka kulkee hänen rinnallaan. Sanoin, että enkeleitä ei rukoilla, vaan yksin Jumalaa rukoillaan. Kuitenkin on olemassa myös rukouksia suojelusenkelille, kuten seuraava ortodoksinen rukous:

“Kristuksen enkeli, pyhä varjelijani, sieluni ja ruumiini suojelija. Anna minulle anteeksi kaikki syntini, jotka olen tänään tehnyt. Päästä minut joka ainoasta minua vastustavan vihollisen kavaluudesta, etten millään synnillä vihastuttaisi Jumalaani.Rukoile minun, syntisen ja kelvottoman palvelijasi puolesta, että tulisin otolliseksi kaikkein pyhimmän Kolminaisuuden, Herrani Jeesuksen Kristuksen Äidin ja kaikkien pyhien laupeuteen ja armoon.”

Rukouksen sanamuodot voivat olla meille protestanteille vieraita. Kun sitä kuuntelee tarkemmin, huomaa, että suojelusenkeliltä pyydetään nimenomaan rukousta Jumalan puoleen minun puolestani. Sitähän enkelit tekevät. Jos sinä, suojelusenkelini, kuljet koko ajan vierelläni, haluan pyytää myös sinulta anteeksi syntejäni, jotka ovat varmasti loukanneet sinuakin, sen lisäksi että ne loukkaavat Jumalaa. Jos olet minun suojelusenkelini, niin suojele sitten minua etten tekisi vääryyttä. Rukoukseen vedetään mukaan enkelien lisäksi Jeesuksen Kristuksen äiti ja kaikki pyhät. Se muistuttaa siitä, ettei rukous ole mikään yksilösuoritus, vaikka se onkin syvästi henkilökohtaista. Minä rukoilen, minun puolestani rukoillaan, minussa rukoilee Jumalan henki, minä rukoilen toisten puolesta ja pyydän rukousta omasta puolesta. Tahdon uida ja sukeltaa rukouksen virrassa, jossa Jumala, enkelit, poisnukkuneet pyhät ja me joiden pyhittyminen on vielä kesken, tai hädin tuskin alkanut (tai ehkä hentona toiveena vielä) kuulumme yhteen! Usko enkeleihin tarkoittaa, että et ole yksin.

Monelle on lohduttava ajatus se, että enkeli on läsnä kuolemani hetkellä ja saattaa minut taivaaseen Jumalan ja poisnukkuneiden rakkaiden luokse. Näin toivoi jo Job, kun hän sanoi: “Ehkä hänen vierellään on silloin enkeli, puolestapuhuja, yksi tuhansista, niistä, jotka ilmoittavat ihmisille, mikä on oikein. Ehkä Jumala armahtaa häntä ja sanoo enkelille:

»Vapauta hänet vaipumasta hautaan, olen saanut hänestä lunnaat!» (Job 33)

Kristilliseen enkelioppiin kuuluu myös oppi saatanasta. Saatanasta ei tee mieli puhua paljoa, ja Raamattukin puhuu saatanasta tai paholaisesta huomattavasti vähemmän kuin enkeleistä. Saatana on kristillisen opin mukaan alunperin enkeli. Vaikka sitä, miten saatanasta tuli langennut enkeli, on vaikea selittää, ajatus on merkittävä. Pahan henkivallat eivät kristillisen uskon mukaan ole itsenäinen Jumalan vastavoima. Saatana on Jumalan luoma, ja sen valta on rajallista. Tämä on tärkeä muistaa silloin, kun pahan vallat tuntuvat riehuvan. Jumalalla on kaikki valta.

Enkelit ovat kyvyiltään ylivertaisia olentoja ihmisiin nähden, mutta hekin ovat rajallisia. Jeesus sanoi, että sitä päivää jolloin hän tulee takaisin, eivät tiedä enkelitkään. Lisäksi Jeesus sanoi kaksi tärkeää asiaa enkeleistä. Ensimmäinen on se, jonka olemme jo kuulleet: enkelit näkevät joka hetki Taivaallisen Isän kasvot. Toinen mieleenpainuva asia Luukkaan evankeliumissa on se, että Jeesus sanoo, että Jumalan enkelit iloitsevat yhdestäkin syntisestä joka tekee parannuksen. Enkelit eivät siis vietä aikaansa murehtien meidän ihmisten pahuutta vaan iloitsevat aina havaitessaan hyvää, kun yksikin ihminen tekee parannuksen.

Oppi, jonka saamme enkeleiltä – ja annamme heille!

Otan kaksi kuvaa Raamatun ulkopuolelta. Kuten alussa totesin, meidän ajassamme on paljon sellaista opetusta enkeleistä, joka ei ole Raamatusta peräisin. Kaikki siitä ei silti ole jumalatonta. Kristinusko on vaikuttanut kulttuuriimme niin kauan, että se on väistämättä vaikuttanut niihinkin, jotka eivät sitä ääneen tunnusta. Ensimmäinen kuva on Wim Wendersin 80-luvulla valmistuneesta elokuvasta “Berliinin taivaan alla”. Elokuvan päähenkilöinä ovat enkelit, jotka kulkevat keskuudessamme, mutta joita emme näe. Eräs riipaisevimpia kohtauksia on sellainen, kun ihminen on heittäytymässä katolta itsemurhaan. Hänen vieressään on enkeli, joka äärettömän myötätuntoisena syleilee ihmistä. Ihminen ei pysty tuntemaan enkelin syleilyä, eikä enkeli pysty estämään ihmistä ryhtymästä epätoivoiseen tekoonsa. Tämä elokuvaohjaajan kuva enkeleistä on hyvin puhutteleva.

Toinen näkökulma enkeleihin on Arja Korisevan laulamasta laulusta: “Kun katsoo maailmaa enkelin silmin, niin nähdä voi sen kauneuden.” Uskon, että tämä ajatus on sukua sille, kun Jeesus sanoo, että enkelit iloitsevat yhdestäkin syntisestä, joka tekee parannuksen. Enkelit katsovat Jumalaa kasvoista kasvoihin ja iloitsevat. He näkevät myös maailman kauniina, tämän maailman, jossa on niin paljon pahaa ja hätää. Anna meille, Herra, enkelin silmät!

Kun kerran pääsemme sinne, missä ovat enkelit ja kaikki pyhät, ihmettelemme enkelien kauneutta ja voimaa. Mutta tiedättekö, mitä enkeli ei voi käsittää, ja mikä uskoakseni saa heidät hämmästyksiin? Enkeli ei voi tietää, mitä on uskoa Jumalaan, vaikka ei häntä näe. Luulen, että he kysyvät sitä kerran meiltä: miten te sen teette?

Matt. 6:25–34

Jeesus sanoo:
    ”Älkää huolehtiko hengestänne, siitä mitä söisitte tai joisitte, älkää ruumiistanne, siitä millä sen vaatettaisitte. Eikö henki ole enemmän kuin ruoka ja ruumis enemmän kuin vaatteet? Katsokaa taivaan lintuja: eivät ne kylvä, eivät ne leikkaa eivätkä kokoa varastoon, ja silti teidän taivaallinen Isänne ruokkii ne. Ja olettehan te paljon enemmän arvoisia kuin linnut! Kuka teistä voi murehtimalla lisätä elämänsä pituutta kyynäränkään vertaa?
    Mitä te vaatetuksesta huolehditte! Katsokaa kedon kukkia, kuinka ne nousevat maasta: eivät ne näe vaivaa eivätkä kehrää. Minä sanon teille: edes Salomo kaikessa loistossaan ei ollut niin vaatetettu kuin mikä tahansa niistä. Kun Jumala näin pukee kedon ruohon, joka tänään kasvaa ja huomenna joutuu uuniin, niin tottahan hän teistä huolehtii, te vähäuskoiset!
    Älkää siis murehtiko: ’Mitä me nyt syömme?’ tai ’Mitä me juomme?’ tai ’Mistä me saamme vaatteet?’ Tätä kaikkea pakanat tavoittelevat. Teidän taivaallinen Isänne tietää kyllä, että te tarvitsette kaikkea tätä. Etsikää ennen kaikkea Jumalan valtakuntaa ja hänen vanhurskasta tahtoaan, niin teille annetaan kaikki tämäkin. Älkää siis huolehtiko huomispäivästä, se pitää kyllä itsestään huolen. Kullekin päivälle riittävät sen omat murheet.”

Tämä on vaikea teksti! Älkää huolehtiko, älkää murehtiko! Miten voisimme olla murehtimatta ja huolehtimatta? Miten voisimme olla miettimättä, mistä saamme ruuan ja juoman pöytään ja vaatteet päälle? Tai mitkä ikinä ovatkaan maallisia murheitamme, olla niitä murehtimatta. Ja tulee mieleen, onko tässä jotain vastuutonta, tällaisessa puheessa?

Tämä teksti sopii Jeesuksen elämään. Hän oli kiertelevä saarnaaja, opettaja, parantaja, raksamies. Hän kutsui opetuslapsiaan jättämään maalliset hommansa ja liittymään hänen kulkuriporukkaansa. Eläessään sillä tavalla hän tiesi, mitä tarkoittaa olla köyhä, usein muiden hyvän tahdon armoilla. Hän lähetti jopa oppilaat saarnamatkalle ja sanoi näille, että he eivät saa ottaa mitään maallista omaisuutta mukaan, ei leipää, laukkua tai sauvaa. Heidän piti luottaa Jumalan huolenpitoon niin kuin hän luotti. Jeesus oli murheiden suhteen myös sairauden, kivun ja surun tuttava. Hän paransi sairaita ja oli heidän kanssaan. Omassa ruumissaan hän tunsi elämänsä lopussa kivun ja surun ja murheen. Joten voimme ottaa vastaan Jeesuksen sanat tietäen, että hän tietää mistä puhuu ja tuntee elämän vaikean puolen. Eräässä laulussa sanotaan, että ”niin alhaalla ei kukaan kulje, ettei Jeesus siellä ois”. Tähän ajatukseen minä palaan omien ja maailman huolien ja murheitten keskellä.

Tämä tekstin tarkoitus on vakuuttaa sinulle murheittesi keskelle, että Jumala rakastaa sinua. Vaikket sitä joka päivä tuntisi ja muistaisi, Jumala on lähelläsi. Näillä evankeliumin sanoilla Jumala kutsuu sinua tulemaan häntä kohti, kääntymään hänen puoleensa. Jumala kysyy sinulta, voisitko pitää häntä yhtä tärkeänä – ellet tärkeämpänäkin – kuin ruokaa, juomaa, vaatteita, kaikkea maallista? Etsikää ennen kaikkea Jumalan valtakuntaa, kehottaa Jeesus!

Jeesuksen käsky olla huolehtimatta ja murehtimatta on kutsuva! Voisinpa elää sellaista elämää! Ajattelen, että siihen voisi kuulua elämänasenne, joka on virren 338 sanojen mukainen. Nimittäin ”päivä vain ja hetki kerrallansa”. Ja siihen elämään kuuluisi se, että rukoilee joka päivä. Jos meinaa henki salpautua tai hermo mennä, niin pysähtyy hengittämään ja rukoilemaan. Hengittämisen tahtiin voi rukoilla: Jeesus Kristus (sisään hengittäessä), Jumalan Poika (ulos hengittäessä), armahda minua (sisään hengittäessä).

Tässä evankeliumissa Jeesus ei tarkoita, että ei pitäisi pitää huolta oman elämänsä asioista tai itsestä. Ei, koska sinä olet arvokas Jumalan kuva, kutsuttu elämään, johon kuuluu viljeleminen ja varjeleminen. Eli elämään pitää kuulua huolen pitäminen – itsestäsi, toisista ihmisistä, luomakunnasta. Elämään kuuluu rakastaminen – lähimmäisen, itsesi ja Jumalan rakastaminen.

Luuk. 19:41–48

Kun Jeesus tuli lähemmäksi ja näki kaupungin, hän puhkesi itkuun sen tähden ja sanoi:”Kunpa sinäkin tänä päivänä ymmärtäisit, missä turvasi on! Mutta nyt se on sinun silmiltäsi kätketty. Vielä tulet näkemään ajan, jolloin viholliset rakentavat ympärillesi vallin, saartavat sinut ja käyvät kimppuusi joka puolelta. He murskaavat maan tasalle sinut ja sinun asukkaasi. Sinuun ei jätetä kiveä kiven päälle, koska et tajunnut etsikkoaikaasi.”

Jeesus meni temppeliin ja alkoi ajaa ulos niitä, jotka siellä kävivät kauppaa. Hän sanoi heille: ”On kirjoitettu: ’Minun huoneeni on oleva rukouksen huone.’ Mutta te olette tehneet siitä rosvojen luolan.”

Hän opetti sitten joka päivä temppelissä. Ylipapit, lainopettajat ja muut kansan johtomiehet miettivät, miten raivaisivat hänet pois tieltä. He eivät kuitenkaan keksineet, mitä tehdä, sillä koko kansa oli jatkuvasti Jeesuksen ympärillä kuuntelemassa häntä.

“Minun huoneeni on oleva rukouksen huone, mutta te olette tehneet siitä rosvojen luolan.” Mitä tämä merkitsee? Me teemme rukouksen huoneesta rosvojen luolan silloin, kun se, mikä on kaikille avointa, annetaan vain niille joilla on rahaa, joilla on oikea tutkinto tai jotka muuten kuuluvat suljettuun sisäpiiriin.

Rukouksen huone muutetaan rosvojen luolaksi aina silloin, kun ihmisyyden ydin, suorituksesta vapaa vyöhyke, muutetaan keskinäisen kilpailun ja henkilökohtaisen pätemisen näyttämöksi.

Asialla on monta puolta. Aloitetaan siitä, että kirkko on rukouksen huone. Ja meidän Herramme ajaa täältä ulos ne, jotka käyvät täällä kauppaa. Ne jotka käyvät temppelissä kauppaa, eivät ole välttämättä pahoja ihmisiä, ja itse asiassa he ovat omasta mielestään oikealla asialla. Aivan niin kuin Jerusalemin temppelin rahanvaihtajat. Heidän tarkoituksensa oli vain tehdä asioinnista temppelissä sujuvaa.

Väännetään rautalangasta: ryöväreitä temppelissä ovat ne, jotka tekevät siitä, mikä on itsessään arvokasta, pelkän välineen. Ajattele vaikka sitä, että puhuisimme lapsista niin, että lapset ovat arvokkaita vain sen tähden, että he ovat tulevaisuuden veronmaksajia. Sehän on pilkkaa, ihmisen pilkkaamista. Ja kristinuskossa, jossa Kristus on tosi Jumala ja tosi ihminen (niin kuin kohta uskontunnustuksessa lausumme) se on väistämättä myös jumalanpilkkaa. Niin kauhealta kuin se kuulostaakin, tällainen puhe ei ole yhteiskunnassamme käsittämätöntä. Käsittelemme lapsuutta välinearvona ja välivaiheena kohti taloudellisesti tuottavaa aikuisuutta.

Me olemme rahanvaihtajia ja ryöväreitä temppelissä, kun emme ymmärrä muuta arvoa kuin rahan arvon. Ajattelemme, että syrjäytyneen ihmisen tragedialle on saatava hintalappu, muuten sillä ei ole meille merkitystä. Vasta sitten, kun meille kerrotaan, kuinka paljon yhteiskunnalle maksaa huumeisiin sortunut tai työelämästä syrjäytynyt ihminen me otamme sen vakavasti. Tällainen hinta on tietysti mahdollista laskea, ja se hinta on merkittävä. Mutta kun me mittaamme kaiken rahassa (mikä on täysin mielivaltainen ja vain yksi mahdollinen mitta) lopulta tulos on se, että tiedämme asioiden hinnan, mutta emme niiden arvoa.

Kirkko on rukouksen huone. Tämä on paikka, jossa ihminen saa olla paljaana Jumalan edessä, ilman että häntä mitataan ja piiskataan parempiin suorituksiin. Se ei kuitenkaan ole aina totta. Monella ihmisellä on seurakunnasta kokemus, että hän ei kuulu sinne (vaikka olisikin yhtä lailla seurakunnan jäsen kuin muutkin), että häntä ei hyväksytä joukkoon. Usein tämä on turha ennakkoluulo. Me aktiiviset kirkossa kävijät olemme ihan samanlaisia kuin muutkin, omine puutteinemme ja pelkoinemme. Sen huomaa, kun tutustuu paremmin. Mutta varmasti on myös todellista ulos sulkemista ja rajojen vetämistä. Ääneen lausumaton uskovaisen ihmisen malli kummittelee mielessämme. Rakas Jeesus, aja sekin ulos temppelistäsi. Älä anna meidän mitata ja tuomita toisiamme.

Se että rukous on itsessään tärkeää, tarkoittaa myös sitä, että jumalanpalveluksen merkitystä ei mitata sen osanottajamäärällä, veisuun voimakkuudella, saarnan lennokkuudella tai medianäkyvyydellä. Iloitsen siitä, että kotikirkkomme on tänään täynnä juhlakansaa, mutta pidän tärkeänä, että messua vietetään silloinkin, kun paikalle tulee vain muutama henki. Silloinkin se, että tästä huoneesta nousee rukous Jumalan kasvojen eteen, on merkityksellistä. Sillä on merkitystä sinänsä. Jeesus kutsui aikoinaan kaksitoista opetuslasta olemaan kanssaan, julistamaan evankeliumia ja karkottamaan pahoja henkiä. Ensimmäisenä mainitaan oleminen hänen kanssaan. Se ei ole vain esivalmistelua evankeliumin julistamista varten, vaan itsessään arvokasta.

Apostoli Paavali sanoo, että minä ja sinä olemme Pyhän Hengen temppeli. Kirkkoisät tulkitsivat tässä valossa sitä, kun Jeesus sanoi, että olette tehneet temppelistä ryövärien luolan. “Pahat ajatukset lähimmäistä kohtaan tekevät ihmisen sielusta kuin ryövärien luolan” (Gregorius Suuri). Kun alan vertailla itseäni muihin, kun kadehdin tai halveksin toisia, sieluni temppeli saastuu ja muuttuu ryövärien luolaksi. Pyhän Hengen vertauskuva on kyyhkynen. Rukouksessa me saamme kyyhkysen katseen, joka on viaton katse. Kyyhkysen katse näkee kauneutta kaikkialla, sielläkin, missä se on kätkössä heikkouden ja pahuuden alla. Paavali sanoo, että emme enää arvioi ketään pelkästään inhimilliseltä kannalta. Näemme jokaisen ihmisen täydellisenä Kristuksessa. Se on Pyhän Hengen temppeliin sopiva tapa katsoa.

Kun Kristus sanoo, että te olette tehneet rukouksen huoneesta ryövärien luolan, hänen tarkoituksenaan ei ole moittia, syyttää tai tuomita. Voitko kuulla näiden sanojen takana pikemminkin sääliä ja myötätuntoa meitä ihmisiä kohtaan, jotka olemme niin pelkojemme kangistamia? Tässä puhuu sama Herra, joka profeettansa kautta maanittelee meitä näin:

“Kuulkaa, kaikki janoiset! Tulkaa veden ääreen! Te, joilla ei ole rahaa, tulkaa, ostakaa viljaa ilmaiseksi, syökää, ottakaa maksutta viiniä ja maitoa! Miksi punnitsette hopeaa maksuksi siitä, mikä ei ole leipää, vaihdatte työstä saamanne palkan siihen, mikä ei tee kylläiseksi? Kuulkaa minua, niin saatte syödä hyvin, te saatte nauttia parhaista herkuista. Kuulkaa minua, tulkaa minun luokseni, kuulkaa, niin te saatte elää!” (Jes. 55)

Entä jos kyse onkin siitä, että syvällä olemassaolomme syvyydessä on peruuttamaton armo, jolle me vain emme tahdo antautua? Me emme kuule Jumalamme kutsua armollisena kutsuna, vaan teemme uskonnostakin uuden vaatimuksen entisten lisäksi? Ehkä tähän viittaavat samaisen profeetan arvoitukselliset sanat:

“Ja vieraalla kielellä, oudoin sanoin hän on vastedes puhuva tälle kansalle, hän, joka oli sanonut heille: – Tässä on lepopaikka. Sallikaa väsyneiden hengähtää, täällä on lepo ja virvoitus. Mutta he eivät tahtoneet kuulla. Niinpä Herran sana on oleva heille vain tätä: ‘Muista aina, muista aina, mieleen paina, mieleen paina, hiukan sitä, hiukan tätä!’” (Jes 28)

Tässä on meille kylliksi syytä tulla tälle paikalle usein. Että tänä päivänä ymmärtäisit, missä turvasi on. Että se on. Ja että olet turvassa.

Sinä olet Jumala, elämämme Luoja.
Sinä olet vaaroissa turva ja suoja.
Sinä olet valomme, kun on pimeä.
Sinä olet sydäntemme ikuinen kipinä.
Sinä olet ovi, joka kaikille aukeaa.
Sinä olet vieras, joka sisällämme odottaa.
Sinä olet köyhän huuto korvissamme.
Sinä olet muukalainen ovellamme.
Sinä olet Herrani, ja kaikessa mukana.
Sinä olet rakkauteni, varjele pahasta.
Sinä, valoisa tie, totuus, johdattajani
olet juuri tänään pelastajani.